Saa istua kaveriksi

^{Projektin syntytarina}

Juuri nyt ei ole mitään tärkeää työn alla, joten raivaan mieleeni tilaa: voin antaa ajatusten, viivan ja värien virrata vapaasti. Viivat kiertyvät kirjaimiksi, värit maisemiksi. Moni suomalainen nauttii väljyydestä, tuulensuhinasta ja takkatuleen tuijottelusta, kaupunkilaisinakin olemme oppineet arvostamaan tilaa ympärillämme. Kahviloissa tai julkisissa kulkuvälineissä emme istu toisen viereen, jos suinkin voimme sen välttää.

Se merkitsee parhaimmillaan niin oman kuin toisenkin tilan kunnioittamista, heikoimmillaan eristäytymistä ja yksinäisyyttä.

Tyhjä tila voi olla myös hiljaisuutta kahden ajatuksen välissä tai rauhan ja luottamuksen tilaa ihmisten välillä. Hiljaisuus ja kuunteleminen avaavat tuota tilaa. Vaatii rohkeutta pysähtyä tyhjyyden äärelle. Se on kuitenkin tarpeen oman sisimmän kuulemiseksi: Mikä on minulle tärkeää? Mikä on tämän päiväni tarkoitus?

Oma tila laajenee nyt liikaa, kyllästyn yksin istuksimaan. Siirryn alakerran kahvilaan, joka on tällä hetkellä kovin hiljainen, istun nurkkapöytään ja aloittelen henkilökohtaisen tilantutkimusprojektin. Taitan piirrokseni kolmeen osaan ja pystytän sen pöydälle: Saa istua kaveriksi.

Nyt kun olen tätä jonkin aikaa tehnyt eri kahviloissa, olen huomannut miten tärkeää on olla odottamatta mitään. En katso sisääntulijaa kutsuvasti, en pahastu kun kukaan ei tule. Usein on kuitenkin syntynyt mitä ihanampia kohtaamisia erilaisten ihmisten kanssa.

"Sinä oot suloinen. Toi on kiva, toi."

"Tää on ihan kun lapsena, kun sanottiin: ollaaks kavereita."

"Hienoa että on rohkeita ihmisiä. Mun pitäisi jotain tuollaista: ylittää omia rajojani."